Sekavien alkuvalmistelujen jälkeen kaarsimme Raision Nesteen pihaan. Satoi. Täytimme viimeiset lippuset ja lappuset ja henkäisimme syvään. Meitä yltiöpäisiä hulluja oli tasan kaksi. Muut kiinnostuneet olivat tulleet järkiinsä. Synkronoimme kellot ja aloitimme tankkauksen lauantaiaamuna tasan kello 5.59. Tungettuamme kullanarvoiset automaattikuitit povitaskuihin käynnistimme uskolliset peltihepat ja suuntasimme kokat kohti Napapiiriä.
Kesäkuun alun tihkusade jatkui muuttuen välillä kunnon sateeksi. Vieno sivutuuli suoraan vasemmalta yritti lempeästi suistaa retkueen ojaan. Sade oli ajoittain miltei horisontaalista. Kaikenkaikkiaan oivallinen sää Saddle Sore 1000 -ajoa varten. Siis tuhat mailia 24 tunnissa, dokumentoidusti.
Sade taukosi ennen puoltapäivää. Mopo alkoi reistailla ensimmäistä kertaa. Yhtäkkiä vauhti vain hyytyi. Moottori ei jaksanut vääntää kuin nippanappa satasta nelosvaihteella. Ajoin hetkeksi levähdyspaikalle. Karu toteamus oli, että se on tehnyt tätä muistaakseni joskus ennenkin - kyllä se siitä jonkin ajan kuluttua. Ja jos ei, niin ei. No, lähdimme matkaan. Jonkin ajan kuluttua vanha Suzuki GS 450 alkoi taas rullaamaan.
Lopulta saavuimme Himangan Teboilille. Olimme ajatelleet pitää kahvitauon. Valitettavasti myös bussilastillinen elohopeakerholaisia oli valinnut saman keitaan. Harmaahapset rynnivät huomaamattamme kassajonoon - tietenkään emme olleet tankanneet korttiautomaatista... Älysin toki huomaavaisesti huomauttaa Harrille, että oli tässä jonottamisessa sentään yksi hyvä puoli, nimittäin se, etten ollut ehtinyt riisua kypärää ja korvatulppia... Harri kun oli ollut tässä suhteessa turhan hätäinen... Ei se jonotus, mutta se kilkatus ja kalkatus (puistatuksia).
Ennen Oulua alkoi taas sataa. Pyörä tuittuili jälleen noloimmassa mahdollisessa paikassa. Nopeusrajoitus 120 km/h, hyvä tie, edessä ajoi eräs koulutuksen tarpeessa oleva teinicorollakuski, joka ohitteli jonoa 125 km/h. Kiihdytin tasaisesti vauhtia ja olin juuri pääsemässä nilviäisen rinnalle 130+ km/h, kun heppani hyytyi. Edessä uusi leveä tie, eikä pyörä kulje pientareella kunnolla kahdeksaakymppiä hana pohjassa. Motoristin painajaisuni. Valitettavasti olin valveilla... Pidimme Oulussa pienen kahvi- ja hermopaussin.
Pyörä sammui kokonaan ennen Tervolaa. Kolmannen pysähdyksen jälkeen työnsin sitä lämpimikseni kilometrin verran. Neljättä kertaa se ei enää käynnistynyt. Onneksi olin varautunut myös tähän. Kaivoin pari liinaa esiin ja yhdistin ne. Hinasimme pyörän seuraavalle bensa-asemalle.
Tankki oli täysin kuiva; bensaa oli palanut 15 litraa 150 km:n matkalla. Tankkasin ja vaihdoin samalla tulpat, vanhat kun olivat pahasti karstaiset. Väsäsin kassalta kerjäämästäni pahvinpalasta suojuksen koneen eteen suojaamaan masiinaa sateelta. Kassaneidin ihailevan katseen alla kiinnitin vähemmän tyttömäisin ottein pahvin omilla nippusiteillä runkoon. Ostin pari purkkia öljyä ja kaadoin toisen suitsan uumeniin. Pyörä ei käynnistynyt. Akku oli liian tyhjä. Harrin kanssa työnsimme sen alamäkeen käyntiin.
Saavuimme vesisateessa Napapiirille. Kaikki puodit olivat juuri sulkeneet. Näky ei ollut erityisen jouluinen. Poseerasimme kumpikin vuorollamme Napapiiri-Arctic Circle -kyltin edessä täysissä ajovarusteissa. Ajoimme tien yli Shellin pihaan tankkaamaan. Pahvisuojukseni oli lähestulkoon pelkkää mössöä, joten päätin väsätä hieman jykevämmän version. Kävin kysymässä ilmastointiteippiä, tukevinta pahvia mitä löytyy ja jätesäkin. Kun teippi lopulta löytyi, myyjä käski ottamaan sen mitä tarvitsen, se kun on hieman arvokasta teippiä. Kysyin paljonko maksaa. -Vai kaksikymppiä? Anna koko rulla! Ja tuo samantien toinenkin! (Halpa hinta kotiinpääsystä...)
Harri kierteli levottomana pyörien ympärillä, kun esitin tee-se-itse-performanssia ulko-oven katoksen alla tihkusateessa. Lopulta hän uskaltautui kyselemään toimiiko se jne. jne. Tokaisin, ettei aavistustakaan. Enkä osaa sanoa, voinko ajaa sataakahtakymppiä ilman että kone hyytyy. Esitin myös toivomuksen, jonka keskeinen asiasisältö oli, että saisin keskittyä hommaani kaikessa hiljaisuudessa. Hetken kuluttua sovimme, että olisi ehkä parasta, että Harri lähtisi paluumatkalle ja minä seuraisin perässä omaa vauhtiani sitten kun saisin mopon kuntoon. Että edes toinen ehtisi ajoissa Raisioon. Kumpikin otti omat paperinsa ja reittiluettelon.
Olin lähtövalmis kahdeksan minuuttia Harrin jälkeen. En tosin nähnyt kaverista vilaustakaan ennen Oulua. Tankkasin ja parkkeerasin Triumphin viereen. Menin kassalle ja hain myyjän kanssa puutarhahanskoja kokoa XL. Suurin koko oli valitettavasti L. Harri yritti ulos ovesta juuri kun Visa vinkui. Huomattuaan moponi hän kääntyi takaisin - oli kuulemma istuskellut jo 40 minuuttia, syönyt eväitä ja vaihtanut kuivat kalsarit ja sukat. Kiskoin kateellisena iloisen vihreäkeltaiset kumihanskat nahkahanskojen päälle niin pitkälle kuin mahdollista. Ah tuskaa. Matkaan!
Sade jatkui. Ajoimme urku auki (no okei, melkein ainakin, siellä pimeässä vesisateessa sivutuulessa pitkissä kaarteissa ympärillä peltoaukeita satakaksikymppiäkin ON lujaa). Päästyämme Pihtiputaalle tuntui kuin paratiisi olisi laskeutunut maan päälle; sade loppui ja alkoi kuiva asvaltti. Vaihdoin kuivan kerraston ja äidin villasukat huoltoaseman naistenvessassa. Ahmin pari voileipää Harrin tutkaillessa karttaa. Paikallinen nuoriso vietti viikonloppuaan lähtiessämme jatkamaan matkaa.
Viialassa huomasimme, että Suzuki suorastaan purskui öljyä. Sitä oli kaikkialla, varsinkin renkaissa. Öljy ei kuitenkaan valunut mistään ulos. Kaadoin loput öljyt koneeseen. Ajoimme täysillä kotiinpäin. Ehkä öljy riittäisi jopa Raisioon asti. Se ei riittänyt. Armas mopokulta oksensi loputkin öljyt Urjalan taikayöhön. Jarrutin heti. Työnsimme kehäraakin pusikkoon ja kirjoitimme lukeman ylös. Tasan 106000 km. 1653 km edellisaamusta. Vielä 1 h 14 min suoritusaikaa jäljellä. Tyypillistä tuuria. Perse kestää vaikka pyörä hajoaa alle.
Ei kun tankkilaukku ja matkamittari irti ja Harrin Triumph Tigerin kyytiin. Luulin olleeni kohtalaisen pirteä, mutta kypärä alkoi pikkuhiljaa kopahtaa yhä useammin välissämme pitelemääni tankkilaukkuun. Kohtapuoliin vetelin autuaasti hirsiä moottoritiellä. Heräsin vasta Raisioon Nesteellä. Tankkauskuitin kellonaika oli 5.44.
Nukuin muutaman tunnin, ennenkuin soittelin tiedustelevasti enolleni, miten hän on mahdollisesti ajatellut viettää sunnuntai-iltapäivänsä. -Jaa mihin pitäis ajaa? No, enokulta sitten suostui (alistui) hakemaan mopoa illemmalla. Urjalaan kertyi reilut sata kilometriä. Kaukonäköisesti eno oli hankkinut metallisen ajoluiskan pakettiautoonsa - hovikuljettaja kun on. Veimme pyörän valmiiksi korjaamon takapihalle.
Pyörä ei saanutkaan lopullista tuomiota vielä sillä kertaa. Ketjun kiinnityspalasta (huom. kyseessä niitattu DID-X-rengasketju... ajettukin vasta 40 000 km) oli kaikki osat viittävaille irti toisistaan. Karu näky. Ketju oli venynyt ja pala oli hakannut eturattaan edessä olevaan tappiin (karkaistua hopeaterästä, halk. 6 mm.), jonka toinen pää menee vaihteistoon. Tappi oli pikkuhiljaa taipunut ja katkennut kokonaan. Onneksi. Ketju olisi kumminkin katkennut sadassa kahdessakympissä muutaman kilometrin sisällä.
Olen aina sanonut, että minulla on ikioma haltiakummi. En ole enää ainoa, joka uskoo niin.