Pikamenu tämän sivun tarinoihin: Metsästä kadulle | Tarjan Jawa | Asennekysymys | Prossat paukku? | Saapas sateessa | Näytän tolle | Ylinopeuksia | Paska reissu | Bensaa suonissa | Mansikka | Hirveet tiet ]

Tarina alkaa syksyisen sateisessa metsässä jossakin kanta-hämeessä. Olen juuri polkenut polkupyörällä tapahtumapaikalle noin 10 kilometriä ollen urheilutaustastani huolimatta aivan puhki. Katselen silmät kiiluen uusia ja vähän vanhempiakin moottoripyöriä ja unohdan jäiset varpaani. Unohdetut varpaani kuljettavat minua kuin lumottua kohti metsää ja sinertävää kaksitahtisavua.

Haaveilen omasta trial-moposta ja herään kun joku kysyy :"haluaisko poika kokeilla?". Vastaamatta kysymykseen hyppään punaisen Tunturin sarviin ja alan polkea sitä raivoisasti käyntiin aivan kuin siinä ei olisi tulppaa laisinkaan. Pienellä avustuksella "Tuna" herää henkiin ja saan ykkösen silmään. Ronskisti kaasua ja kytkin ylös, mopo ryntää kohti kuution kokoista kiveä. Hätäännyn ja suljen silmät, samalla huomaankin jo makaavani maassa tuntien He*ve*inmoista kipua oikeassa jalassa. Avaan silmät ja luen tekstin PUCH. Hetken mietittyäni huomaan makaavani Tunturin alla magneetonkoppa otsallani ja oikea jalka tiukasti takarenkaan ja äänenvaimentimen välissä. Kuuma moottori polttaa otsaa ja alan huutaa kuin neuvolassa. Alkaa tolkuton säpinä ja Tunturi nousee salamana päältäni ja joku huutaa työkalupakkia paikalle. Alle minuutissa pakoputki on irrotettu ja nousen nolona maasta. Jostain kuuluu vaimea toteamus: "nyt pitäisi kokeilla uudestaan, ettei tapahtumasta jää alitajuntaan arpea!". En kokeillut. Sen sijaan poljin nolona kotiin ja mietin samalla miten saisin oman Tunturin. Viikkoja kestäneen kärttämisen jälkeen sponsorit väsyivät ja sain oman "trial specialini".

Tästä alkoi moottoripyöräharrastus ja pikkuhiljaa opin pysymään pystyssäkin. Trialia ajettiin Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Norjassa, ulkona, sisällä, kesällä, talvella... Silloin kun ajo kulki ja menestystä tuli oli tottakai hauskaa, mutta silloin tällöin mielessä kävi ajatus mahdollisuudesta ajaa moottoripyörällä niin kuin sillä kai aluksi on tarkoitettu, eli pitkin maanteitä.

Toki kun ajattelee asiaa kuin asiaa ei missään lopulta ole järkeä, mutta mietipä lyhyttä kuvaustani rakkaasta mp-kilpalajistani: "trial ajon tarkoitus on ajaa yleensä lähes järjettömissä paikoissa, kuten jäähileisissä puroissa tai autonkokoisista kivistä koostuvissa kivikoissa moottoripyörällä, ottamatta jaloilla tai muilla kehon osilla tukea maasta, puista yms. Vähiten kosketuksia tehnyt voittaa". Useimmiten kosketuksen laskupaikat eli jaksot on sijoitettu maanteiden vierille. Väkisinkin alkaa ajatella, että miksi ajaa tässä kun tiellä pääsee paljon mukavammin tai miksi peruuttaa tai hyppiä sivuttain, kun pyörässä ei ole pakkia ja se selvästikin kulkee helpoiten eturenkaan osoittamaan suuntaan.

Viime kesänä sitten päätin kokeilla onko tuo kaduilla tasapainoilu oikeasti niin valloittavaa kuin miltä se näyttää. Sopivia kulkupelejä alettiin etsiä jo aikaisin keväällä, mutta sen oikean löytäminen olikin sitten vaikeampi juttu. Aina oli jokin asia joka ei mielyttänyt. Milloin se oli väri, miloin kuutioiden vähyys, milloin koneesta kuuluva surullinen "rallatus". Vihdoin juhannuksen tienoilla se oikea löytyi ja Kawa sai uuden kodin kaikkien asiantuntijoiden varoitteluista huolimatta. Ja voi sitä fiilistä kun ohjastin Kawaa kohti uutta kotia. Tuntui että päivä kesti tunnin ja ennen kuin huomasinkaan oli ajokausi takana. Nyt vain kiillotetaan kalustoa kevättä varten ja suunnitellaan tulevia retkiä.

Hankittuani ikioman motskarin ja opeteltuani kutakuinkin ajamaan,sain ahaa-elämyksen pyörän vaihdosta.Olin nähnyt Hesassa erään tunnetun moottoripyöräkaupan "ulkovarastossa" mukiinmenevän menopelin. Aikaa kului lokakuuhun, jolloin päätimme mieheni kanssa poiketa ko. kauppaan muuten vaan. No, tietty, seurauksena oli, että putiikista poistui naisihminen HYVIN syvissä mietteissä. Joulukuussa tehtiin kaupat ja Jawani sivuvaunuineen laskeutui eräänä pakkaspäivänä kotipihalle. Tuuppasimme mopon pihakonttiin odottelemaan keväimen saaapumista.

Maaliskuun lopulla otimme ekat sauhut koneesta. Kävi hienosti ja pukkasi pihalle mukavaa kaksitahtiraudan aromia. Ekana yhteisenä äitienpäiväajeluna kone pamautti reiän keskelle vasenta mäntää. Enpä ollut innoissani muistanut ennakoita ajallaan tutkailla hollilleen, ja kas, omistan nyt noin 450mk:n kynttelinjalan! Miesparkani joutui vielä kyytiläisenä kuuntelemaan karmeita kirouksiani sekä hakemaan apua.... Aloittelijan on kuitenkin oppirahat maksettava,joten ei kun etiäpäin,sanoi mummot hangessa!

Viime vuonna (-98), koitti ensimmäisen pitemmän reissun aika, Kontio. Pärräsimme peräkanaa Espoosta Kannonkoskelle ja tietty, takaisin. Jo edellisvuonna ennakoimme tulevan tilanteen ja mäntäturman jälkeen vaihdatimme vekottimeen elektronisen sytkysysteemin. Jes, toimii kuin aatos. Joten tekniikka ei pettänyt reissun päällä. Pokka kyllä petti vähän väliä. Herrani liikkui omalla pyörällä ja kaiken aikaa vieraat henkilöt sokivat selkeitä asioita: kuvittelivat Jawan olevan se laite, jota herra ohjustaa! Hui! Ja paikalle vääntäytyy naisihminen, niin hämmästys onpi suur...

Kontiossapa setämiehet sitten kiertelivät pyörältä toiselle ja puhuttivat paikalla oleskelevia omistajia. Näin kävi meillekin rock'n'roll. Pari ukkelia siinä pyöri ja keskustelu pyöri pyörissä. Herrat tiedustamaan teknisiä yksityiskohtia ja jos minä vastasin, samaa asiaa kysyttiin jo kohta mieheltä. Ja sitä rataa. Setäset eivät siis kallistaneet kuuloelintään laikaan puoleeni, kunnes toinen ko. herrasmiehistä kääntyi hymyllen akalta kyslelemää, jotta millaista se on tuolla pulkassa matkailla? Ilmeisesti en onnistunut kovin lämminsävyisesti loihe lausumaan: "Minä en ole istunut siellä sivuvaunussa metriäkään,kysykää toltä pitkältä mieheltä tossa mun vieressä!" :)

Joten herrat suorittivat sulavan poistumisliikkeen jonnekin etipäin. Minä jäin himpunverran ihmettelemään kummia kysymyksen asetteluja, että miksei minulta kyselty jne. Sittemmin ystävällismieliset ihmiset ovat valistanee kaikin tavoin minua ymmärtämätöntä raukkaa... Mutta Jawa kulkee edelleen vaunuineen päivineen, vaikka akka ajaa ja ukko istuu kyydissä!! Kyllä kulkee koirat ja kakarakin mukavasti, jos niin tarvis vaatii. Ja sittemmin olen minäkin ymmärtänyt, että setien juttuihin ei pyytämättä sekoilla ja ettei mammat tuppaa kuonoansa miesten tärkeisiin asioihin, vaikka kuinka omalla mopeedillansa huristaisivatten!! Mukavaa jatkoa kaikille samanhenkisille, riippumatta mitä on kinttujen välissä. Oli Kawa tahi Jawa.

Keväällä olimme matkalla Porista erään autokoulun järjestämään rata-ajo tapahtumaan Ahveniston moottoriradalle Hämeenlinnaan. Koko alkumatkan satoi reippaasti ja noin 50km jälkeen päätimme pysähtyä kuivattelemaan huoltoasemalle. Vääntäessämme varusteita kuivaksi autokoulun johtaja huomasi kaverinsa tulevan kustom-hondallaan samaiselle huoltoasemalle.

Tämä kustom-kuski kertoi tulevansa Helsingistä jossa myös oli satanut "sopivan" paljon, ja oli siellä nähnyt jonkun HD-kuskin joka oli ajanut sateessa ja kylmässä sen kummemmitta ajovarusteitta vain kypärä, housut, bootsit, liivit ja t-paita päällään.

Honda-kuski oli mennyt kysymään häneltä että eikö ole hieman kylmä ajaa tuollaisissa varusteissa kun ilma ei ole suotuisin, johon HD-kuski oli vain vastannut "Poika, se on vain asennekysymys"

Sain sunnuntaina päivällä pudotettua etupäätä about mieleiselleni tasolle ja lähdin koeajolle, kävin itä-Helsingissä kahveella yhdellä kaverilla. No, Antilla on asunto ekassa kerroksesssa ja kun oli kaunis ilma niin partsin ovi oli auki. Siihen sitten polliisit pöllähtivät transitilla ja Antti loihe lausumaan etä varmaan ne naapurin äijää taas tuli hakeen. Se kun on poliisi sekin.

Ne siinä sitten puhuivat raadiopuhelimiinsa ja Antti alko vinoileen että ne tsekkaa mun pyörää kun se oli siinä jalkäytävällä aitaa vasten nojallaan. Mä vaan naureskelin että heh-heh niin varmaan tekeevätkin kun ei niillä oo parempaakaan ajankulua. Juotiin siinä kahvia ja juteltiin kunnes vähän ajan kuluttua tuli toinen, tälläkertaa siviiliauto, paikalle ja kaikki koukut pyöri siinä mun hienon pyöräni ympärillä.

Siinä vaiheessa kun ne alko konttaileen ympäri pyörää, menin partsilta kysymään että onko niillä jokin ongelma sen mopon kanssa. Ne sano että ne oli soitettu paikalle koska siinä pyörässä ei oo alkuperänen moottori, asiantuntija oli sanonu niin. Mä sitten sanoin että se on mun pyörä ja kysyin haluaisko ne nähä papereita. Nehän totes et olis ihan kiva jos jotain olis.

Siinä vaiheessa mua kyllä hiukka kylmäs, mulla kun ei oo vieläkään sitä ajokorttia kun se jäi jenkkeihin. Eikä pyörässä oo vilkkuja, eikä torvea, takavalopolttimokin oli palanu ja pyörät on ihan eri kokoo kun otteessa. Nehän on 16" kun otteessa on 21" ja 18". Niin eikä siinä oo nopeusmittaria, eikä käytännössä takalokasuojaakaan.

Kun mä menin pihalle niin ne oli vähä vaivautuneita ja vertailivat sitten kaikkia numeroita otteen numeroihin, siis moottorin ja rungon ja rekkarin. Ja ne toisteli mulle että niille oli soitettu ja sanottu että tollasessa pyörässä ei taatusti oo KTM:n moottoria. Mä sitten lähetin terveisiä sille asiantuntijalle kun hipsittiin paikalta veks (vaikka oli se sikäli oikeessa et se kone on Rotaxin tekemä, kylläkin KTM:n tehtaan kiinni pulttaama).

Niin että sikäli onnistunu pyörä, en oo itekkään nähny toista kotaria jota ajetaan jalat edellä :) ... Mutta jousituksen ja ajo-ominaisuuksien hienosäätö jatkuu.... kuten ulkonäön kohentelukin

Olin likkakaverini kanssa ajelemassa kohti Kontio-rallia, ja kotoa lähtiessä keli oli ihan komee, aurinko paistoi ja oli tosi lämmin. No, sadepuku keulaan kiinni ja kohti Tamperetta. Nokian Eedenin kohdalla tuli naamaan pari tippaa vettä. Tarkoitukseni oli ajaa suorilta Pirkkalaan, jossa oli treffit. Mä aattelin ettei sitä vettä tule kuitenkaan paljoa mitään, eikä matkaa ole Pirkkalaan kuin muutama hassu kilometri. En viitsinyt ruveta repimään sadekamppeita paketista tuollaisen matkan takia. Yleensähän siinä käy niin, että kun saat vihdoin ja viimein puvun päälle, alkaa aurinko taas paistamaan täydeltä taivaalta.

Juu. Moottoritien alussa (eedenista noin 2-3 kilsaa) vettä tulikin sitten jo kuin Esterin per****tä. Alkoi ottaan kuuppaan, ja aattelin vaan raakasti painaa perille, kai se sadealue on vaan joku hetkellinen. Toiveajattelua. Päästyäni Pirkkalaan valuin vettä, bootsit oli täynnä ja sitä rataa. Kiva lähteä ajamaan useaa sataa kilsaa siitä sitten. :)

Sivulaukuissa oli kuivaa vaatetta, mutta päätin säästää ne myohempään ajankohtaan. Lainasin kaverilta kuivat farkut ja sukat, ja ei kun menoksi. Niin, ja sade loppui samantien...

Sitten Ruovedellä alkoi taas sataa. Vettä tuli niin p*rk*leesti, autot pysähtyi tien sivuun kun ne ei voineet enää ajaa eteenpäin, koska pyyhkimet ei ehtineet tehdä tehtäväänsä. Me plikat vaan jatkettiin varmaan 10 km/h vauhdilla päättäväisesti eteenpäin. Kasvoilla oli huivi, joka oli _todella_ mukava märkänä, ilmaa ei tuu yhtään läpi. Oli kiva tunne kun jostain sadepuvun välista valui vetta pitkin selkaruotoa ja persvakoon asti. Luojalle kiitos oli tosi lämmin ilma! :)

10 kilsan välein vedettiin hermosavut ja taas jatkettiin. No, sade hiukan hellitti sitten noin puolen tunnin kuluttua, ja koitettiin löytää joku huoltis, johonka päästäisiin kahville ja kaatelemaan saappaista vedet pois.

En nyt muista mika huoltis siinä sitten tuli vastaan, mutta kuitenkin siihen pysähdyttiin. Painelin heti vessaan, jossa sillä hetkellä ei ollut muita. Riisuin saappat ja sukat, jotka olivat lähtiessä olleet valkoiset, nyt ne oli sitten mustat. Olin varmaan näky, kun keskellä kirkkaan valkoista vessan lattiaa on levällään saappaat ja litimärkä takki, tukka valui pitkin naamaa ja kuraakin löytyi vaikka hiekkakakkuja tehdä meikäläisen naamavärkistä. Väänsin siinä juuri sukistani pikimustaa vettä lavuaariin, kun vessaan tuli ns. hieno leidi. Näin miten hän katsoi nopeasti meikää päästä varpaisiin, ja meni hiljaa vessan koppiin.

Palatessaan siihen toiselle altaalle hän ilmeisesti katsoi parhaimmaksi mainita jotain, ja sanoi: "Sinä se olet varmaan liikkella jollain muulla kuin autolla?" Kaatelin siina juuri saappaasta muutamaa desiä mustaa vettä pois, ja sanoin etta kaksipyöräisellä sitä liikutaan. Rouva katseli mua hetken, ja koitti epätoivoisesti keksiä vielä jotain sanottavaa. Hermostuneesti hän sitten naurahti ja sanoi "juu, ja permanettikin menee kamalaksi näillä keleilla" ja lähti nopeasti ulos.

Vasta sitten tajusin katsoa peiliin, ja räjähdin nauramaan. Naamassa meni tosiaan sellaisia mustia viiruja säteittäin keskelta sivulle, tukka pitkin päätä ja silmät täynnä hiekkaa. Lavuaari oli pikimusta ja meikäläisen paljaat varpaat sinersi siinä kaakelilattialla. Ostin pari muovikassia ja laitoin ne kuivien sukkien päälle ja ilmastointikäärmeennahalla nilkoista kiinni. Bootsi jalkaan ja avot, alkoi taas homma sujumaan! :) Toinen varteenotettava keino pitää kädet lämpimänä on ostaa märkien hanskojen tilalle vähän väliä näppylähanskoja. Halpoja ja käteviä. :)

Eli kun jatkoimme kohti Seinäjokea, vettä tuli vaan taukoamatta. Pysähdyttiin aina hermosauhuille, ja vedettiin lisää MacGyver-teippiä housujen puntteihin ( kaverini paikkas reikiä housunlahkeista vetäen sitä teippiä ympäri jalan) jotenka näytti siltä että me oltais oltu jotain muumioita mustassa roskasäkissä. Seinäjoella pysähdyttiin siihen (oliko Shell?) huoltikselle kaffeelle, ja hiven nolotti, kun huoltis on täynnä "normaaleja" ihmisiä ja me kahistellaan sisään litimärkinä. Syötiin siinä oikein sapuskat ja yhtäkkiä tajuttiin, että me oltiin aiheutettu siihen pöydän alle ja ympärille kunnon vesilammikko. Tiedä häntä, haistiinko niin pahalle, mutta selkeesti meidän kimpussa pyöri kaikki huoltiksen kärpäset....ja niitä oli paljon!

Syötyämme mentiin pihalle katokseen sauhuille. Siihen tuli autollinen mustalaisia, ja kaksi vanhempaa mustalaisnaista tuli kauppaamaan meille paitoja. Mä sanoin, että ei tehdä mitään tuollaisilla kuteilla, mut löytyiskö kuivia sukkia? Mustalaiset kaivoivat jostain auton takalaatikosta kälyisiä HD-paitoja. "Hai sie tästä aito harrikkapaita!" Mä sanoin että rahaa ei todellakaan ole mihinkään muuta enää kuin tankilliseen bensaa.

Sitten siinä ne tuijottaa meitä, ja nuorempi kysyy kaveriltani: "Miks siulla on tuollaiset kengät?" Osoittaen kaverini muovikassipopoja. "No kun nää on muovikassit" vastasi hän. "No miks siulla on tuollaiset housut? Miks sie tuolla lailla housuja teippaat?" kyseli toinen multa. "No kun nää menee sitä mukaa hajalle tuolla tuulessa" mä vastasin. "No ette kai te nyt hyvät tytöt moottoripyörällä aja?!" kauhistui vanhempi. "Juu, ja tässä on meidän fillarit" vastasi kaverini, osoittaen omaansa, jonka tankissa luki suurella Harley Davidson. Sitten nuoremmalla mustalaisella välähti! "Eikös se ole suomalainen mies tuo?" kysäisi hän. Me katsottiin kaverin kanssa ympärille ja kysyttiin että "Kuka?" "No tuo Davidson! " sanoi nainen. Oli muuten pokassa pitelemistä, kun oikaisin asian. No kaikkihan Taavitsaisen Harrin tietää! :)

Mitenka tarina sitten loppui? Kontioon ei lopulta koskaan päästy, tapahtui kaikkea muutakin kommellusta matkan aikana, ja jäimme lopulta Jalasjarvelle "täysihoitoon". Bootsit kuivui vasta seuraavalla viikolla. Siinä pahimmassa vaiheessa, kun vettä tuli tautisesti, ja rekka vetää vastaan tuhatta ja sataa heittäen saavillisen vettä naamaan niin, että näkyvyys katoaa hetkeksi, tuli pari kertaa mieleen onko tässä helvetinkään järkeä...? Mutta reissu oli kaikenkaikkiaan kympin arvoinen, varsinainen elämysmatka! En kadu hetkeakään. Enkä edes tullut loppujen lopuksi kipeäksikään! Ensi kesänä uudelleen.... ;)

Olin juuri hankkinut ison yli 1000 kuutioisen kyykän ja kaverit kärttivät mopoa lainaksi tai edes kyytiin koeajolle. Yksi jannu oli erityisen sitkeä vaikka ei ollut koskaan ollut edes moottripyörän satulassa. Kehtasi vielä väittää, että eihän tuo voi pelottaa saatikka sitten kiihtyä kuvaillulla tavalla...

Kuten motoristeille yleensä näissä tilanteissa käy, minuunkin iski pieni piru ja suostuin muka vastahakoisesti viemään kaverin kotiin. Pantiin kypärät päähän, annoin ohjeet jalkojen pitämisestä jalkatapeilla, suoraan istumisesta jne. vakiolitaniat vaikka mitä tulisi. Ajoasuksi kelpasivat tietty lenkkarit, farkut ja kevyt kangastakki.

Pelkääjän istuin oli mallia pilleri ja kaveri yletti juuri ja juuri kauhukahvaan peffansa alla... Sopiva suora aukesi heti liikennevalojen takana ja huikkasin kaverille, että sopiiko jos kiihdytän hiukkasen...? 'Anna palaa täysillä' kuului tukahtunut vastaus...

Heitin ykkösen sisään ja väänsin kahvasta niin paljon kuin ruuvi antaa periksi. Mopo lähti iloisesi liikkelle eturenkaan lentäessä juuri ja juuri tien pinnassa. Tässä vaiheessa tunsin jo kaverin reisien jännittävän rajusti ja arvasin mikä tunnelma takapenkillä oli. Hä hä! Muutamassa pikkuhetkessä 60, 70, 80, 90 km/t vilisi silmissä...

Kuinka ollakaan tielleni osui kaivonkansi joka oli muutaman sentin koholla tienpinnasta. Seuraava mitä tajusin oli, että keula osoitti suoraan taivasta kohti, takarappari sinkoaa kipinöitä pitkin tannerta, kaveri huutaa suoraa huutoa ja hänen kintut sojottavat minun kainaloissani. Äkkiä kaasu pois ja keula alas!

Sain pyörän takaisin hallintaan kohtuullisen tyylikkäänsti ja jatkoin vapisten ja sydän tykyttäen mutta ulkoisesti muina miehinä kaverin kotiin. Hiljaisena hän valui pois satulasta, antoi kypärän minulle takaisin ja painui kalpeana kotirappuunsa. Huusin perään vielä muka tyynenä 'koska otetaan uusiksi?', vastausta ei kuulunut.

Häivyin paikalta pahoinvoimaan lähimmälle huoltoasemalle ja kurkkimaan vieläkö minulla on rekisterikilvestä tai takalokasuojasta mitään jäljellä.

Jälkeenpäin on hyvä viisastella ja todeta, että tässä tuli sitten munattua vähän kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kokematon kuski, kyyditettävä, uusi pyörä, ajoasut, vauhti, asenne... Ihme, ettei 'mitään' käynyt. Joka tapauksessa opin tämän tapauksen seurauksena pitämään sen 'pirun' kurissa.

Pysähdyin kerran tankkaamaan Leppävaaran Essolle ja näin pihassa vanhan CB500 Four:n, juuri samanlaisen kuin minulla aikoinaan oli. Kaveri omistaja ähki pyöränsä kanssa eikä saanut sitä kunnolla käyntiin. Vika kuullosti 'tutulta' kaasarin neula-ongelmalta ja kävin kommentoimassa asiaa CB:n omistajalle.

Four oli uusi tuttavuus kaverille ja hän ilahtui suuresti avustani. Hän päätti hankkia ehdottamani osat samantien mutta ei tiennyt missä maahantuojan myymälä oli. Päivä oli lämmin ja ajokeli mainio joten päätin opastaa jannun perille Ylästöön maahantuojan myymälään.

Ylästön tiet ovat kurvikkaita ja kauniita, valitettavasti niillä on kuitenkin vain 40 km/t rajoitus. Ajelin vuoroin edellä ja takana, kaveri osoittautui kuitenkin rämäpääksi ja päästelimme parhaimmillaan menemään jopa yli 140 km/t nopeuksia.

Välillä kävi mielessä, että mitä jos poliisi sattuisi paikalle. 100 km/t:n ylinopeudesta lähtisi kortti paitsi itseltäni niin varmaan myös isoisältäkin... Pääsimme kuitenkin onnellisesti perille ja jätin kaverin vilkuttamaan Brandtin myymälän eteen.

Paria viikkoa myöhemmin pesin pyörääni Krunikassa jalkakäytävällä kun poliisi Saabi pysähtyi viereen. Hetken jo ehdin ajatella, että nyt ne urputtaa jalkakäytävällä pesusta mutta ei... Sama Fourin omistaja hyppäsi univormu päällä kuskin penkiltä ulos ja kailotti suureen ääneen: "Koskas mennään taas ajelulle?"

Oli lämpimän kesäillan sininen hetki ja ajoin tulevan vaimoni kanssa Lahden ohitustietä pohjoiseen. Hirvet eivät minua juuri huolestuttaneet ja päästelin maantietä sakkorajan alapuolella tasaista 110 km/t vauhtia. Tämä oli Maijalle ensimmäisiä mottoripyöräkyytejä enkä halunnut pelästyttää lupaavaa tyttöystävää.

Rauhallinen idylli rikkoontui kuitenkin äkisti. Iso, ellei peräti jättimäinen hirviuros juoksi tien yli vasemmalta oikealle aivan meidän edessämme! Silmissä vilkkui hirviä tientäydeltä. Asfalttiin jäi takarenkaasta vajaan metrin mittainen musta viiva ja yritin vimmalla ohjata pyörää vastaantulijoiden kaistan kautta hirven takapuolen ohi. Vilahtaessamme hirven ohi tunsin stongassa tärähdyksen, luulin hipaiseeni hirven jalkaa tai häntää...

Luonnollisesti emme olleet pyörän päällä ainoita jotka säikähtivät tätä vauhdikasta kohtaamista. Hirveltä meni tietysti pötsi sekaisin ja sen sulkijalihas pääsi pettämään pahanlaisesti! Arvaa vaan mikä sen humahduksen pyörän ohjaustangossa aiheutti... Juu, kyllä, ymmärsit oikein. Vetäisimme noin satasta hirvenpaskapilveen!

Ajoimme avopotilla, onneksi kummallakin oli suu kiinni! Kohtaamisesta jäi todisteeksi nahkapukuun syöpyneet pienet laikut ja hauska tarina lapsenlapsille kerrottavaksi. Tapauksen jälkeen meni lähes kolme vuotta ennenkuin jatkuva hirvenpelko laantui ja Maijakin osasi taas nauttia ilta-ajoista. En tosin ole sen koommin ajanut yli 100 km/t hirvivaara-alueella tai sinisen hetken aikana.

Todennäköisesti pelastuimme katastrofilta vuosien ajokokemuksen, harjoitteluni ja valmistautumiseni avulla. Tietty hirvikin antoi tasoitusta antamalla pikkaisen reaktioaikaa. Valmistautuminen tarkoittaa henkistä valmiutta yllätystilanteisiin, olin onneksi ajatellut valmiiksi hirvitilanteen manööverit ja osasin automaattisesti kiertää hirven takakautta ohi.

Paska reissu, tulipahan sekin koettua...

Eräänä Perjantai iltana lähdimme kaverin kanssa täältä Joensuusta Kuopioon vähän "maisemia" katselemaan. Kaverin pyörä oli huollossa, joten kaveri tuli minun kyydillä ja otti rinkkansakkin tavaroiden takia mukaan. Mikäs siinä oli mennessä, GS750 on kuitenkin leppoisa kyydissä istuttava (eikai veljeni kerran olisi siihen muuten kyytiin nukahtanutkaan) Menomatka ja kuopiossa olo sujui ihan hienosti.

Tulomatka kun tapahtui joskus n.3 aikaan yöllä, liikennettä ei ollut ja valoisaa oli, niin ajelimme sitten aavistuksen reippaammin takaisinpäin. (n.120-130 km/h) loppumatkasta sitten jätin n.50 kilometriä ennen kotia kaverin rinkkoineen oman kotinsa pihaan, ja siinä vaiheessa kun lisäpainosta ja isosta ilmanvastusta tuovasta rinkasta oli päästy niin päätin että pitkään en tällä välillä kypsy kun kellokin oli jo 10 min vaille 4 aamulla. Tavoite tietysti oli 20 minuuttiin kotia.

Lähdin reippaasti kiihdyttämään vauhtia siinä, ja arvelin että saattaa jossain vaiheessa mennä varatankille, tai on parhaillaan menossa niin pistin sitten varatankin kaiken pahan varalta päälle, ettei vauhti hidastu kun juuri vauhtiin on päässyt. Matka taittuikin ripeästi, ei mennyt kauaa kun olin jo joensuun liittymissä.

Jotkut ajelivat siinä vaiheessa autolla samaan suuntaan minne itsekkin, niin hetkeksi hillitsin menoa, jos vaikka saisi vielä yön viimeiset skabat aikaan :) No ei saanut, enkä kauaa jaksanut heitä odotella joten eikun taas kahva kaakkoon ja menoksi. Aikaa oli vielä muutama minuutti päästä kotiin ja matkaa alle 6 kilsaa. Hyvin pian huomasin ikäväkseni pyörän sammuvan ja käyttäytyvän kummasti.

No, ei siinä mitään kummaa ollut, bensa vain loppui toisin kuin olin laskenut. kello oli 8 min yli 4 yöllä ja kotiin oli enää 3 kilometriä. Samantien tietysti tämä auto josta ylpeänä olin ajanut ohitse ohitti minut yhtä ylväästi. Kajaanintien varteen en mitään parempaa uskaltanut jättää joten ei auttanut kuin lähteä työntämään pyörää.

Tähän saakka olin aina ollut ylpeä siitä että pyörä on miehen painoinen eikä mikään lasten heppoinen muovilelu. Jostain syystä 230 kilon kuivapaino ei lämmittänyt lainkaan mieltä, kengätkin olivat hankalat, ja näin ollen työnsin sitten sukkasillani tämän matkan pyörääni. Jostain kumman syystä n.5 aikaan kotiin päästyäni en jaksanut edes olla vihainen, tahdoin vain suihkuun ja nukkumaan.

Olimme kahden kaverini kanssa kesällä 1995 kiertämässä suomea myötäpäivään. Toinen noista kahdesta, Sepi, oli vasta hankkinut itselleen hienon kustomin, Yamaha Midnight Specialin, ja luonnollisesti pyörän hankkimisen yhteydessä ei tullut hankittua sateenpitäviä ajovarusteita. Onneksi säät olivat mitä parhaita, aurinko paistoi suurimman osan ajasta mutta niinkuin sanotaan niin "poikkeus vahvistaa säännön" eli pitihän se pakollinen sadepäiväkin sattua kohdalle (onneksi se oli vain puoli päivää).

Meillä muilla oli sadevarusteet kohdallaan mutta Sepillähän ei ollut muuta kuin farkut ja nahkatakki. Noh, onneksi joku on keksinyt kaupat eli ei muuta kuin lähimpään sekatavarataloon ja etsimään jotain joka suojaisi kastumiselta. Aikamme ihmeteltyämme Sepi päätti ostaa sadeviitan. Siis semmoisen noin 3m x 3m muovinpalasen jossa on keskellä reikä päätä varten.

Jatkaessamme matkaa meidät yllätti jälleen sadekuuro joten täytyi pukeutua asian vaatimalla tavalla. Toinen kavereista, Vesa, vetäisi päälleen sadepuvun ja välttyi siten kastumiselta. Itse olen sitä mieltä että iso kate on paras sadepuku. Sepi, uuden sadeviitan onnellinen omistaja, pisti päänsä viitan reiästä läpi, istui Yamahan kyytiin ja taitteli viitan osittain alleen. Luonnollisestihan katteettomassa, pienellä pleksillä varustetussa kustomissa, tuulee aika lailla ja viima voisi vaikka tempaista viitan mukaansa.

Lähdettyämme liikkeelle sade päätti kuitenkin loppua melkein heti mutta kun oli kerran "sadeuhka päällä" niin pysyttäydyimme sadevarusteissa. Nopeuden kasvaessa kävi kuitenkin niin että Sepin sadeviitan jokin kulma päätti päästää tuulen viitan alle ja arvatahan saattaa miten siinä kävi...

Kuului kaamea FLOP kun tuuli tempaisi viitan etureunan Sepin alta. Takareuna kuitenkin pysyi penkin ja kuskin välissä eli viitasta muodostui eräänlainen pussi. Tarkemmin ottaen semmoinen parin metrin halkaisijan omaava pyöreä pallo jossa oli päällä pienempi musta pallo (kypärä). Näky muistutti varsin paljon suurta mansikkaa.

Voin vain kuvitella mitä vastaantulleissa autoissa olleet ihmiset ajattelivat kun tiellä tuli parimetrinen mansikka moottoripyörällä vastaan kauhean jyrinän saattelemana. Sattuihan samalla reissulla muutakin, esim. käyrämakkaran valmistusta mutta ne ovat jo aivan eri juttuja.

Taisi olla juhannus -90 meikäläinen juuri saanut piikkikortin ja alla Cagiva Freccia -katupiikki, kaveri vuoden vanhempi ja hänellä KTM-enduro. Päätettiin sitten lähteä juhannusta juhlistamaan kaverin vanhempien mökille, joka sijaitsee Luumäellä.

Lähdettiin sitten ajeskelemaan mökillepäin Nummelasta (40km H:kista Turkuun päin) matka sujui vallan mainiosti rennosti autoletkoja ohitellen, niinkuin kunnon motoristin kuuluukin. Ilta alkoi pikkuhiljaa pimetä, kun noin parikymmentä kilometriä ennen Savitaipeletta, 100km/h rajoituksella ajettiin pikkusen reilua, siten että olimme juuri ohittaneet autoletkan (Eroa kurottu n.150m.). Ajoimme siten että minä edellä keskiviivan tuntumassa ja kaveri takana n.10m päässä pientareen puolelle, kuten pitääkin.

Niin eikun yks kaks rupeen tsekkaamaan, että mikä helvetti tuolta ojasta könyää tiellä ja kas perkele, siinä vaiheessa kun tajusin että hirvihän se saatana on ja vielä kaksin kappalein, en ehtinyt muuta kuin väistää hieman oikealle ja ehkä hipaista jarruja sekä väistää kropalla niin paljon kuin pystyin ja silti emähirven (joka luonnollisesti könysi edellä) turpa kopsahti kevyesti kypärääni.

Pulssini oli varmasti noin 220iskua/min, kun huomasin selvinneeni tilanteesta säikähdyksellä oli helpotukseni niin suuri, etten edes muistanut olleeni kaverin kanssa. Parin sekunnin päästä tämä ajatus kauhukseni hiipi mieleeni ja vilkaisin peiliin, josta helpotuksekseni näin keverini kapuavan pystyy, samoin yritti hirven vasakin, mutta koska vasalla oli melkein lonkka irti sen nousu oli hiukan hankalaa, mutta lopulta sakin pääsi pystyyn ja lonkutti metsään.

Tein u-käännöksen ja palasin keverin luo, mihin oli jo luonnollisesti pysähtynyt muutama auto, kuten perässämme ajanut autoletka kevyellä paniikkijarrutuksella. Samoin vastaan tullut henkilöauto, jota en edes huomannut koko tapahtumasarjan aikana, oli pysähtyneenä ja matkustajat kohtalaisen kalpeina; heilläkin oli ollut kuulemma täpärä tilanne saman hirviemän kanssa joka järjesti meikäläiselle lähes sydänkohtauksen..

Siinä sitten polliisia odotellessa (poliisien tulo kesti n. tunnin!! Tulivat Savitaipaleelta..) tarkastelimme vaurioita. Kaverini oli fiksuna poikana laittanut crossi-housujen alle polvisuojat, jottei viima käy polviin, sekä hänellä oli ajotakki päällä, jossa sisäänrakennettuna hartia ja kyynerpäätoppaukset. Kuin ihmeen kaupalla hän säilyi pelkillä mustelmilla, etenkin kun oli selvinnyt säikähdyksestä jonka oli aiheuttanut hajonnut 2t-öljypurkki repussa (punaista öljyä..).

KTM-enduro oli kärsinyt suhteellisen pahasti: etuteleskoopit täysin kierossa, syylari rikki, stongga solmussa jne. Lasikuituinen AEG-crossikypärä kärsi myös vaurioita asfalttikosketuksessa. Minä taisin täristä läheltäpiti-tilanteen johdosto enemmän.

Poliisit saapuivat ja pikku yksityiskohtana mainittakoon, että toinen nappasi pyssyn Saabin takaikkunalta sen verran ronskisti, että kovia kokenut kaverini oli aivan vähällä saada piipun suuhunsa. Sama poliisi kävi sitten etsimässä vasan pusikosta ja ampui armonlaukauksen sekä soitti karjaporttiin.

Lopuksi kätkimme KTM:n "romun" pusikkoon ja jatkoimme matkaa kaks-päällä mökille. (Jossa oli muuten vanhemmat ja mummot suht'koht kauhuissaan meidän kuultuaan pikku kommelluksesta.) KTM:n vahingot korvasi vakuutus, vakuutustarkastaja oli muuten muistaakseni Jukka Sintonen, ellen täysin väärin muista. (80-luvun motocross -ajaja.)

Että semmonen tarina se.. Voit uskoa, että tuon jälkeen hirvivaaran merkit tulee otettua ihan vakavasti, niin autolla kuin pyörällä...