(Teksti: Jokke Viitapohja. Valokuva: Riku Nieminen)
Hohoijaa, haukotteli Lerppa turpa repeämäisillään, ja päästi ilmoille jo kolmannen väkevänkatkuisen leijansa viimeisen kahden minuutin sisään. Otti sitten turvalleen sellaisen viattoman ilmeen, että ei toki, enhän se minä ollut. Eikä tietenkään tehnyt elettäkään siirtyäkseen edes paria sorkallista sivummalle, niin kuin edes muodollisen kohteliaisuuden nimissä. Mutta sehän olikin vaan Lerppa, jolle moinen jalo aatos ei olisi ikinä sarviensa alisessa tyhjiössä voinut itsekseen syntyä.
Olin onneksi ollut varuillani niistä parista aikaisemmasta kaasupurkaumasta johtuen, ja parilla rivakalla loikalla olin hetikohta turvassa pahimmalta hajulta. Kurnu ja Jolkku sensijaan tuskin edes nostivat turpaansa keskeyttääksen pöhköjuurakon kaluamista moisen pikku tapahtuman takia, mutta nehän olivat aloittaneetkin juurimutustelun jo kauan minua ennen.
Tuommoinen metaanipitoinen kaalileija kun saa jokaisen normaalilla hajuaistilla varustetun hirven syöksymään turvinsorkinsarvin pakosalle minne tahansa suuntaan. Vaikka sitten lähimmän kaksikoipisen pesän turviin siitä kirkkaalla jäällä peitetystä sileästä aukosta, josta vastaan aina kuulemma juoksee toinen, hyvinkin samanoloinen kaveri. Tämä toinen kuulemma katoaa samantien, kun se ohut jääseinä sitten räsähtää sarvissa kappaleiksi. Mene sitten ja tiedä, ja uskokoon jutun ken haluaa.
Olimme taas kerran, ilman sen kummempaa keskinäistä sopimusta, johkautuneet iltapäiväämme kuluttamaan tämän pienen suolammen rannan tuntumassa olevaan matalakasvuiseen koivikkoon. Hyviä pöhköjuuripaikkoja ei ollut liiaksi asti, ja tämä oli hyvä. Lisäksi siellä kasvoi noita keltaisia herkkupaloja, joita myös nuo kaksikoipiset himoitsivat. Tännekin oli viime syksynä eksynyt yksi sellainen keltaisten kerääjä. Nyhti mokoma kaikki suurimmat siihen onttoon ohutkuoriseen säiliöönsä, jota raahasi mättäältä toiselle mukanaan. Niin oli tohkeissaan löydöstään, ettei ollenkaan huomannut meidän seuraavan puuhiaan sieltä lepikön katveesta. Annoimme sen puuhata kaikessa rauhassa juuri niin kauan, kunnes sen säiliö oli täynnään keltaisia.
Sillä siunaaman hetkellä, minä, Julkku ja Kurnu päästimme ilmoille sellaisen mölinän, että se kuulemma kuultiin aina ison veden toisella puolella asti. Ryntäsimme lepikosta sarvet tanassa kaikki kolme yhtäaikaa kohti kaksikoipista, joka yritti häkellyksissään kätkeyä meiltä ryhtymällä matkimaan jäykkää puunrunkoa. Mutta yhdelläkään tuntemallani puunrungolla ei ole villisti pyöriviä silmiä. Ei ainakaan niin isoja kuin täällä nyt oli. Se luopui äkisti ihan suosiolla tuosta huonosta kätkeytymistaktiikastaan, sitten keruusäiliöstään, sekä toisen koipensa peittona olleesta, varsin värikkäästä nahastaan. Se kirmaisi mättäiden poikki sellaista kyytiä, että jopa nopsakinttuinen Julkkukin luopui takaa-ajostaan vain muutaman kilometrin jälkeen.
Eikä tullut tuo koskaan vaatimaan takaisin keltaherkkujen täyttämää säiliötään, eikä sitä kintunnahkaansa. Ja turhan reissunhan se olisi tehnytkin, me nimittäin söimme suihimme ne keltaherkut, ja Lerppa soi sen tyhjän säiliön ja kuulemma varsin suolaiselta maistuneen kintunnahan. Eikä kumma kyllä, saanut sillä kertaa kehitettyä muistoksi oudosta ateriastaan edes yhtään kunnon pierua.
Palkkioksi Lerpalle kustantamastamme herkutteluhetkestä vannotimme sitä pitämään keltaherkkupaikan sijainnin salassa kaikilta muilta hirvekkäiltä. Ne ruojakkeet kun kaluaisivat koko aarreaittamme tyhjäksi muutamassa tunnissa, jos vain saisivat pienintäkin vihiä sen sijainnista. Ja varsin pitkään Lerppa olikin pystynyt pitämään mölyt suuressa mahassaan. Mutta kuinkas ollakaan, satuinpa tuossa muutama auringonlasku sitten kuulemaan sivusta, miten se kerskaili Hässonnille tietävänsä metsikön parhaimman keltaherkkupaikan. Pöhköjuuren esiintymisrunsaudesta samassa paikassa emme onneksi olleet kertoneet Lerpalle sanallakaan. Onneksi Hässonnilla oli muuta puuhaa mielessään juuri sillä hetkellä, eikä se tainnut ollenkaan kuunnella Lerpan uhoamista. Yksi mimmeistä, olisiko ollut peräti itse Antavatar, taisi olla suopealla tuulella. Siitä ei Lerppa kyllä päässyt hyötymään muuten kuin korkeintaan tirkistelypuolella. Hässonni kun ei koskaan lopettanut hirvimistä, ennenkuin mimmi rojahti puuskuttamaan mättäälle kontit vavisten, ja silmät vääripuolin päässä toljottaen. Ei siinä ollut enää edes lyhyttä jatkon paikkaa kenellekään, saati sitten Lerpalle.
No tällä kertaa Lerppa oli ahneuksissaan arvatekkin tehnyt selvää koko hemmetin kaalipellosta tuolla vähän matkan päässä, ja piinaisi meitä noilla vatsahappoisilla hajupommeillaan monta päivää. Helkkari soikoon, jopa ne herkulliset männynkasvaimet, joita olin iltapäivällä popsinut sieltä istutetusta taimikosta, tuntuivat nousevan karvaina palloina takaisin kurkkuuni jo kolmattatoista kertaa. Vähän niinkuin pientä närästyksen tynkääkin alkoi tuntua rinnassa moisesta sapuskan hissittämisestä. Hemmetti kuitenkin. Ja kun se mokoma on kuitenkin niinkuin samaa porukkaa, niin ei sitä voi ihan käskeä vajota lähimpään suonsilmäkkeeseen kuplimaan vaikka loppuiäkseen. Ei oikein kehtaa, vaikka totisesti mieli kyllä tekisi.
Lerpalle olisi järkättävä äkisti jotain asiantynkää metsikön toiselle laidalle, että voisi itse taas välillä hengittää sisäänpäinkin. Sellaista asiaa, johon meitä muita ei kaivattaisi. Niitä ei ollut montaa niitä sellaisia asioita. Vain toinen, entistä suurempi kaalipelto ja mimmit. Toista kaalipeltoa ei ollut lähimaillakaan, ja mimmitkin oli aika nahkeita seurustelun suhteen tähän vuodenaikaan. Eli ei tipu vaikka kuinka kerjäisit. Eikä tipahtele ainakaa ensimmäiseksi juuri Lerpalle, koskapa tuo nimensä ei ollut muovautunut ihan turhanpäiten sellaiseksi kuin oli.
Ei se ihan helpolla tuosta minnekään liikahtaisi. Vaikka kökötti mokoma siinä ihan suorin koivin, sen pullottava maha roikkui melkein kiinni sammalikossa. Helvetti sentään, virtahevoksiko se itseään luuli, kun tuolla tavalla änki sapuskaa sisäänsä. Ja kaalia kaiken kukkuraksi. Muuta vaihtoehtoa ei juuri jäänyt, kuin hoitaa itsensä ja nuo kaksi pikamarssilla sinne metsikön toiselle puolen. Ja sillä tavalla, ettei sitten pääsisi jälkeenpäin Lerppa marmattamaan, miksi häntä ei huolittu mukaan. Toimeen vaan, muuten tästä ei selvittäisi kyllä ennen aamua.
Suljin silmät ihan viiruiksi etteivät alkaisi vuotamaan solkenaan, kun sukeltaisin takaisin tuohon kammottavaan kaasupilveen. Turhaa touhua, ja kampeuduin kirveltävin silmin hissuksiin pöhköjuurta kaivelemaan Kurnun ja Jolkun viereen. Parilla sorkan kaapaisulla osuinkin melkoiseen löytöön. Se oli aivan tuoretta tavaraa, ja sitä oli paljon juuri sillä kohtaa. Jo muutaman suullisen jälkeen alkoikin helpottaa. Kieli muuttui mukavan tönköksi, ja tuttu kutina alkoi levitä kaulasta koti sorkkia.
Vilkaisin syrjäkarein Jolkkua, joka oli jo tainnut saada tarpeekseen. Lerpan mahan tavoin pullottavat silmät olivat hassunkurisesti kierossa, ja sen ilme kertoi Jolkun olevan ihan toisessa metsikössä. Samoin oli asianlaita Kurnulla, jolta roikkui kuin todisteeksi vielä muutamia juurakonpätkiä toisesta suupielestä. Eiköhän poikien ollessa tuossa kunnossa mikä tahansa idea, jopa huonompikin sellainen menisi aika helposti läpi. Nopea vilkaisu taakse, ja kyllä, oikein olin arvannut. Lerppakin alkoi olla myös omalla tahollaan tainnoksissa. Moinen sapuskamäärä tekisi kenet tahansa uneliaaksi, eikä tuon kaalikaasun hengittäminen sitä unentuloa ainakaan vaikeuttanut.
Hörnähdin sitten sillälailla sopivan kuuluvasti, että mitäs poijaat josko pientä kisaa ehtoonkuluksi niinkuin järkättäisiin. Lerppa heilautti toista korvaansa, mutta ei avannut edes silmiään. Kurnulla ja Jolkulla meni pitkä tovi, ennenkuin sanomani pääsi niiden pöhköjuuren sumentamiin aivoihin asti. Ne käänsivät yhtäaikaa päitään korostetun hitaasti minuun päin, virnistivät vähemmän viisaan näköisesti, ja mylväisivät ihan yhtenä hirvenä. THOTTAKAI HIS..KISHATAAN !!
Lerppa säikähti moista mölähdystä pahanpäiväisesti, ja loikkasi takanamme ainakin sorkan verran ilmaan. Jo tutuksi tulleesta, kireänoloisesta takaäänestään päätellen tappoi taas moniaita hyttys ja mäkäräparvia kertalaakilla sukupuutoon. Niin ettei se ihan hyödytön tuo Lerppakaan sentään ole, vaikka melkoinen kiusankappale yleensä kuitenkin. Katseli toisella silmällä kun pari pajulintua putosi suorin jaloin läheiseltä oksalta kesken kiivaimman laulutuokion, kun Lerpan lähettämä leija osui niihinkin.
Mitäs totanoin....josko me vaikka kellotettais toi..... LOUHIKKOPÄTKÄ tänään uusille lukemille vallan...???...kysäisin, ja nikkailin merkitsevästi sitä vähemmän vuotavaa silmääni Jolkun ja Kurnun suuntaan. Kaverit alkoivat taas yhteen ääneen sammaltaa, niin ettei siitä tahtonut saada hirvikään mitään tolkkua. JOO...JOO..HAULIKKOPÄTKÄLLE VAAN...
Vain hyvin hitaasti niiden silmiin alkoi tulla jotain ymmärtämiseen vivahtavaa, ja selvästi ne alkoivat vasta nyt tajuta, mistä pätkästä tässä oikeastaan olikaan kyse. Louhikkopätkä oli yksi vaativimmista, ja sen edestakaiseen juoksemiseen meni parhaimmiltakin meistä kuutisenkymmentä käenkukuntaa.
Itse olin päässyt kuuteekymmeneenkuuteen tänä kesänä, mutta Jolkkulla oli jo alla kuusikymmentäkaksi kukuntaa. Kurnu ei ollut kertaakaan vielä päässyt alle seitsemänkymmenen, ja Lerppa tuskin oli koskaan mennyt alle sadan. Silti sillä oli aina tapana retostella noiden turunserkkujensa tapaan alle kuudenkymmenen painuvilla ajoillaan, aina kun ketään tosijuoksijaa ei ollut lähistöllä kuuntelemassa.
Ja eihän se pösilö olisi Lerppa ollenkaan, ellei se nytkin olisi avannut suurta turpaansa. Jollei olisi kuulemma juuri syönyt kevyttä hiukopalaa matkallaan tänne, voisi nytkin kirmata lenkin kuudenkymmenen pintaan miten tahtoi.
Aloimme vedättää Lerppaa ihan nyt kuorossa, ja väitimme vuorotellen, ettei se raakki pääsisi tyhjälläkään mahalla alle sadan kukunnan. Ei sitten missään olosuhteissa. Vaikka harjoittelisi kuinka, ja söisi vain pelkkiä heinäsirkkoja ravinnokseen.
Ei ainakaan ilman pikku piristettä, jota meillä saattaisi olla sattumoisin vielä pikkuriikkisen jemmassa, ihan vain tosijuoksijoita varten. Lerppa ei ollut koskaan aikaisemmin ilmeisesti kalunnut pöhköjuurta, koska se oli ihan ilmankin kokopäiväpöhkö. Ilmeisesti tuosta nimenomaisesta syystä kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan koskaan sille mitään pöhköjuuresta, ja hyvä niin. Sen mulkosilmiin syntyi joku rahtu sarveisalaisesta toiminnasta kertovaa uteliaisuutta, ja se alkoi tivata mistä sellaista piristettä saisi. Käskimme sen tehdä ensin pikku pikalenkin lammen ympäri, eli niin kuin veret pitäisi saada ensin kiertämään kunnolla. Ja koska tuo erikoisravinto ei muka muuten vaikuttaisi kunnolla.
Sen avulla pystysi huoletta ylittämään jopa kivettyneen uomankin, joka kiemurteli louhikkopätkän poikki siinä suon kohdilla. Sen uoman, jota pitkin nuo kaksikoipiset kulkivat niillä erikoikoisilla äänikuorillaan, joissa ei näkynyt koipia ensinkään. Ne liikkuivat siellä niin yöllä kuin päivälläkin. Joskus yksittäin, joskus parvina peräjälkeen kulkien. Ja välillä melkoisella vauhdillakin. Niiden kanssa vikkeläkinttuisemmankaan hirven oli turha nopeudessa kisailla. Ja sitäpaitsi kiviuoma kävi sorkkien päälle niin vietävästi, että yleensä siitä vain harpottiin yli muutamalla loikalla. Öisin niillä kaikilla oli aina mukanaan pienet auringot, jotka eivät kumma kyllä lämmittäneet kylmää syysyötä nimeksikään. Eivätkä ne olleet mitään hiipijöitä alkuunkaan nuo äänikuoriset, korvat siinä menivät taatusti lukkoon kun sattui seisoskelemaan uoman lähellä vähänkään pidemmän hetken.
Ja Lerppahan lähti kiertämään lampea, koska ei tietenkään voinut antaa periksi äskeistä uhoamistaan suurena juoksijana. Hölskyvin vatsoin se yritti jopa jotain juoksuntapaistakin saada aikaiseksi. Mutta sinnehän se kaalisäkki painui vetiseen rahkasammaleeseen pallejaan myöten joka askeleella, eikä sen meno jurikaan muistuttanut edes sadankuudenkymmenen kukunnan alittavaa juoksua. Mutta sehän sopi meille. Ilmakin raikastui hetkessä, ja seurasimme aidon tyytyväisinä Lerpan tuskaista vaellusta siellä lammen toisella puolella.
Jolkku kaapaisi muutaman juurenpätkän näkösälle, ja muutaman pätkän itsekin nielaistuaan asetti loput korkean mättään päälle odottamaan juoksijasuuruutta palaavaksi.
Tulihan se sieltä viimein. Ja puuskutti konsaan pahemmin kuin Hässonni kunnon hirvistelyn jälkeen. Kun se sitten muutaman tovin sai rykivän henkensä jotenkin taas kulkemaan, nyökkäsimme mättäällä lojuvien pöhköjuurien suuntaan. Siinä sitä nyt olisi maistettavaksi, sitä piristettä nimittäin. Epäluuloisena Lerppa nuuhki hetken juurenpätkiä, mutta nielaisi ne sitten ahneudelleen ominaisella tavalla, yhtenä ainoana haukkapalana sen kuplivan kaalimössön jatkeeksi. Eikä mennyt totisesti kauaa, kun sen turpa alkoi loistaa Lerppamaisen merkillisen virneen saattelemana. Tiesin aivan tarkkaan, miltä Lerpasta nyt tuntui.
Pöhköjuuren syöminen sai kaiken tuntumaan niin hirvittävän helpolta ja mukavalta. Juuren maisteluun tottumattomalle vaikutus lienee vielä moninkertainen. Niin että Lerppa lienee liidellyt ainakin neljänteen metsikköön, ja kuvitteli louhikkopätkän taittuvan ihan jolkotteluvauhdilla kymmeneen kukuntaan. Eikä edes kiviuomaa edestakaisin kiitävien, vuorenkokoisten äänikuorienkaan uhka tuntunut enää yhtään miltään.
Kunnon juurimutustelusta sai kyllä palkkioksi aina melkoisen sarvenpakotuksen seraavaksi auringonkierroksi. Ja muuta ei silloin pyörinyt sarvien alla, kuin juoda lammellinen kylmää, mustaa suovettä kerrallaan, ja kytätä Anteliattaren ihastuttavia muotoja aina kun Hässonnin silmä vähänkin vältti. Eikä silloin ole kaukana tilanne, jossa syöksyy sarvinturvin kenenkä tahansa mimmin seuraan, ja vonkaa pikaista hirvittelyä lähimässä siimeksessä. Joskus se onnistuu, mutta yleensä kyllä ei. Hässonni pitää kyllä huolen mimmeistään koko lailla tarkkaan, mutta ihan joka väliin sekään sentään ei ehdi. Ylimmäisen Hirvityksen kiitos siitä.
Kun käkikin sitten parahiksi alkoi taas säännöllisen jokailtaisen kukuntansa, aika olikin ryhtyä tositoimiin. Minun on myönnettävä, että vaikka kuulin jostain kaukaa sellaisen woooommm...wrooommm..äänen, joka tuntui lähestyvän koko ajan, annoin Lerpalle lähtömerkin. Se röyhtäisi kaalinhajuisen henkäyksensä muutamien pisaroiden säestämän yllemme, kuopaisi sorkallaan kerran sammalikkoa kuin parempikin juoksutaituri, ja painui pöhköjuuren villiinyttämänä valloittamaan louhikkolenkin juoksukuninkuutta.
Kiistämättä Lerpan lähtö oli näyttävä, mutta ihan samaa ei voinut sanoa jatkosta. Pöhköjuuri sai sen menon vaappumaan puolelta toiselle, niin että kaarnankappaleet vain sinkoilivat mäntyjen kyljistä, sen porhaltaessa luultavasti kait omasta mielestään suorinta mahdollista reittiä eteenpäin. Ja sinne se katosi ryskäten pajupusikon läpi, joka oli reitiltä sivussa monta hirvenmittaa. Yritin sen melskeen läpi mylväistä Lerppaa sentään vähän varomaan kiviuoman kohdalla, koska sieltä oli ehkä tulossa parahiksi yksi äänikuori. Äänestä päätellen se oli sellaista kovaäänistä mallia, jonka päällä kaksikoipinen jotenkin makasi pötköllään. Vähän niinkuin Hässonni hirvestyshommissaan Antavattaren kanssa tuossa taannoin. Mutta eihän se Lerppa mitään kuullut, täynnä pöhköjuuren antamaa uhoa se laukkasi eteenpäin yhtään mistään välittämättä. Olin jo aikeissa lähteä tavoittamaan Lerppaa, mutta tiesin sen turhaksi touhuksi. Mutkittelustaan huolimatta se oli nyt jo hyvin lähellä kiviuomaa, eikä edes Jolkku olisi saanut sitä enää ajoissa tavoitettua. Saati sitten pysäytettyä. WRROOOOMM.....WROOOOMM...oli jo ihan lähellä, ja sen päästämä meteli oli kokolailla julmaa luokkaa. Äänikuoren vauhti tuntui olevan melkoinen, koska nyt WRROOOOMMM...WROOMMM ääni tuntui jo syöksyvän suoraan ohitsemme, ja repivän voimallaan korvat irti päästäni.
| |
 |
 |
Ehdin toivorikkasti jo kuvitella äänikuoren ehtineen Lerpan alta pois, mutta turhaan. Wroom ääni kyllä hiljentyi, mutta tilalle tuli samantien kimeä SKREEKKK.....ja sitten hirveä tussahdus. Vielä hetki raapivaa ääntä, ja sitten täysi vain hiljaisuus.
Oksalleen takaisin kömpineet pajulinnutkin olivat hetken hiljaa, mutta aloittivat tas piiskutuksensa todettuaan, ettei mitään syöksynytkään mistäänpäin juuri meidän kimppuumme. Kurnu ja Jolkku seisoivat hievahtamatta vieressäni, ja mitään mylvähtämättäkin tiesimme toistemme ajatukset. Tuo tussahdus tarkoitti sitä, että koskaan enää ei Lerppu kilpailisi kokoontumispaikallamme leijuvaa suopursun väkevää tuoksua vastaan, ja voittaisi joka ainoa kerta. Olisi poissa rehentelemästä, eikä valehtelisi hirvestäneensä Anteliattaren kanssa koko viime yön.
Totta on, ettemme olleet juuri pitäneet Lerpasta koskaankaan kovin paljon. Mutta silti, yhdenkin hirven ennenaikainen poismeno Ylimmän Hirvityksen luo tuntui pahalta. Sen äänikuoren päällä maanneen kaksikoipisen kohtalosta emme olleet kiinostuneet vähääkään. Ja mistäpä senkin tiesi, oliko sekin mokoma jotain omaa pöhköjuurtaan pureskellut, kun ei edes Lerpan kokoista hirveä edessään nähnyt.
Ja olimmehan tavallaan tapahtuneeseen ainakin osasyyllisiä syöttäessämme Lerpalle pöhköjuurta. Eihän se tumpelo muuten olisi koskaan ottanut yhtä ainotta juoksuaskeltakaan, ellei kysessä sitten olisi ollut tiine kaalipelto. Sellainen se oli Lerppa ollut aina.
Muisto Lerpasta haalistuisi kuitenkin nopeasti, emmekä me enää muutaman auringonkierron jälkeen juuri saisi aikaiseksi juuri minkäännäköistä kuvaa Lerpan olemuksesta sarviemme alle. Se on ihan luontaista meille hirville, eikä siinä ole kyse mistään välinpitämättömyydesta.. Sellaisia asoita ei kertakaikkiaan muistettu kuin hetken. Se vain on niin, ja sillä selvä.
Pureskelimme siinä jokainen, minä, Julkku ja Kurnu, omilla tahoillamme hissukseen pöhköjuurakon pintaversoja edes jotain tehdäksemme. Vaikka selvästi näki, ettei se kenestäkään meistä enää oikein tuntunut siltä kuin tavallisesti. Tämän tästä kukin vuorollaan vilkaisi louhikkopätkän alkua peittävää pajupuskaa. Toivoi ja pelkäsi samaan aikaan, että Lerppa tallustelisikin muina hirvinä pajukon keskeltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja alkaisi tapansa mukaan kaasuttaa mäkäräisiä hengiltä. Ja tietenkin siinä samalla myös meitä. Pajukko pysyi kuitenkin hiljaisena, vain muutamat katkeilleet pajunoksat kertoivat, että tästä oli joku hiljattain kulkenut melkoisella ryskeellä.
Iltaauringon punertavat säteet leikkantuivat pirstaleiksi korkean männynlatvuksen sahaamina, ja saivat Kurnun ja Julkun selkäkarvan syttymään kuin pieneen metsäpaloon. Olin itse hieman sivummalla, ja nautin alkavan yön viileydestä suuren katajan varjoissa. Oloni oli melkoisen levollinen, ja vain kevyt syyllisyydetunne jostakin sattuneesta aivan lähiaikoina yritti nostaa päätään pöhkönjuuriannoksen alta. Silmäkulmastani näin, miten suuri musta korppi alkoi kiertää kehää melkein siinä yläpuolellamme. Hitain siiveniskuin se vajosi kierros kierrokselta alemmaksi, ja rääkäisten kerran niin vihlovasti kuin korppi vain osaa, se katosi viimein näkyvistäni noiden mustiksi muuttuneiden kuusenlatvojen taakse. Nuo kuusivanhukset kasvoivat aivan sen kiviuoman reunamilla. Mitähän se korppi siellä niin mahtoi olla näkevinään, kohta öisellä, tyhjällä kiviuomalla.
Joka neljäs motoristi kuolee hirvikolarissa
Vuonna 2001 moottoripyöräilijöiden kuolemaan johtaneista onnettomuuksista joka neljäs eli 25% oli hirvikolari (16 kuolutta joista 4 hirvikolareissa). Tänä vuonna tämä liikenneturvallisuuden kehitys ei ole menossa ainakaan parempaan päin. Lue koko artikkeli:
Teidemme hirviöt - Vakava uhka motoristille (5.8.2002).
Ryhmä ajelee Buell:lla jota on hiukan laiteltu jotta peli vastaisi temppujen vaatimuksia. Vaikka laitteessa on kilpi niin se on puhtaasti näytöskäytössä. Kantta on laskettu millin verran, sekä pako- että imupuoli on pantu uusiksi ja sytkän musta laatikko on kotitekoinen. Pelissä käytetään 102 oktaanista kisapensaa ja Erdõs kertoo, että takanakilta mitataan noin 120 arohevosen voimat. Koneen alkuperäiset kumikiinnikkeet eivät kestäneet rääkkiä, aluksi niitä jouduttiin uusimaan jatkuvasti kunnes siirryttiin suosiolla itse tehtyihin ja jäykempiin kumeihin. Vastaava ongelma oli swingin laakeroinnin kanssa ja myös se on tehty itse uusiksi. 
