perjantai 17. elokuuta 2001

Bongausopas


  Motoristeja voi bongata samalla tavalla kuin lintuja. Tämä pieni opas on tehty harrastuksessa alkuun pääsemiseksi, eli lajintunnistuksen helpottamiseksi. Ehkä se auttaa myös välttämään turhia pelonväristyksiä.
  
1. Kaikki motoristit eivät ole vaarattomia. Poliisikin voi liikkua moottoripyörällä!
 

2. Väinö Veteraani. Hänen seisoessaan tien poskessa, kannattaa tarjota apua. Tosin on todennäköistä, että perässä tuleva huoltoauto on pian paikalla.
 

3. Motoristin itiömuoto. Ei yleensä tiedä liikennesäänöistä yhtään mitään. Harva itiö versoo varhaismuodoksi, vielä harvempi oikeaksi motoristiksi.
 

4. Enska Enduro. Oikeat enduro- ja krossikuskit erottaa vain kaupungissa tavattavista jäljitelmistä varmimmin mudasta.
 

5. Keijo Kyykky. Jos polvissa on kulutuspalat, kannattaa tarkistaa, etteivät niiden naarmut ole tehty hiekkapaperilla! Tunnistaa parhaiten ohitustilanteessa, paikoillaan yleensä poliisin pysäyttämänä.
 

6. Kati Kaasu. Monet naismotoristit suosivat pieniä kustom-pyöriä, mutta myös kyykkyasennossa ajavia löytyy.
 

7. †††
 

8. Reissu-Ripa. Yleensä keski-ikäinen mies, ei osaa vanheta arvokkaasti vaan pyrkii jatkamaan kesken jäänyttä nuoruttaan.
 

Suomessa on motoristeja kuutisenkymmentä tuhatta. Alle sata yksilöä kuuluu vaarallisiin lajeihin. Suoraan sivullisten kimppuun nämäkään eivät täkäläisessä ilmastossa ole käyneet, joskin vaaratilanteista on lehdissä näkynyt tietoja. Kuten muuallakin, jotkut motoristien lajit turvautuvat yhdennäköisyyteen vaarallisten otusten kanssa saadakseen olla rauhassa. Pahan näköiset motoristit eivät siis välttämättä ole pahoja.

Bongaamiseen antaa pieni vaaran mahdollisuus hohtoa. Vähän samaan tapaan kuin syötäessä itsepoimittuja sieniä. Motoristibongaus on turvallisempaa kuin liikenteessä olo sinänsä. Se sopii hyvin pitkien automatkojen ajankuluksi, myös lapsiperheille.

Normaali motoristi on likipitäen kuten kuka tahansa ihminen. Naisten pieni osuus ja varhaismuotojen suhteettoman suuri osuus ovat oikeastaan ainoa poikkeus normaaliväestöstä.

Tuntomerkkejä

Nyrkkisääntönä voi todeta, että vaarallisia lajeja on vain niissä, jotka ajavat jalat edellä. Pyörä on ns. kustomi, merkkiä Harley-Davidson. Ajoasentoon kuuluu myös apinakiikku, eli kuljettajan kädet ovat ojentuneet ylös ja eteen, asentoon, joka vähänkin pidempään ajettaessa muuttuu tuskalliseksi. Pyörän kaksi sylinteriä ovat peräkkäin, se on rakenneltu, takarengas leveä, etuhaarukka pitkä ja etupyörä kapea.

Myös motoristin vaatetuksesta voi vaaralliset lajit erottaa. Itseasiassa ainoa varma tuntomerkki on jengiliivi. Sen varma tunnistus edellyttää selkäpuolen näkemistä. Suurin osa kustomkuskeista ja myös HD:n kuljettajista on täysin vaarattomia. Heidän tavoitteenaan on yleensä vain näyttäytyminen.

Jos motoristi on pukeutunut värikkääseen asuun, hän on vaaraton. Myös leuan peittävä umpikypärä on merkki vaarattomuudesta. Tämä auttaa tilanteissa, joissa pyörää ei pääse varmasti näkemään, kuten huoltoasemilla.

Metsästä löytyvät lajit, maanteiden kyykkypyöräilijät ja pianisti- eli pappatunturiasennossa ajavat ovat yleensä vaarattomia. Erilaisilta suljetuilta rata-alueilta voi bongata harvinaisuuksia, jopa ulkomaisia yksilöitä. Nekin ovat järjestään vaarattomia, paitsi ehkä kuulolle.


Iltaisin taajamissa runsaasti parveilevat motoristien varhaismuodot ovat joskus haitallisia. Ne voivat olla kiusallisen äänekkäitä, mutta eivät yleensä muodosta ongelmia enempää kuin nuoriso yleensäkään.

Motoristien käsittely

Motoristien käsittely puhe-etäisyydellä kannattaa aloittaa harrastuksen hyvistä puolista. Pyörän ihailu ja hevosvoimien tai huippunopeuden kysely virittää yleensä motoristin sangen suopeaksi. Vastaukseen kannattaa uskoa, vaikka pieniä epäilyjäkin voi hyvin esittää. Jos sataa tai keli on muuten epäinhimillinen, voi virittää juttua nykyisten varusteiden hyvyydestä.

Parasta tietysti on vedota jonkinlaiseen omaan pyöräharrastukseen, vaikka jo loppuneeseenkin. Kovin paljon ei ehkä kannata keksiä, sillä motoristit ovat niin hyvin perillä alan asioista, että valheet helposti paljastuvat.

Vaarallisten lajien käsittelyyn ei ole olemassa asiantuntijoiden yksimielisesti hyväksymiä ohjeita.
Kosketusta kannattaa välttää, mutta pakokauhuun ei ole aihetta.

Motoristi liikenteessä

Liikenteessa motoristiin pitää suhtautua varovasti ja ystävällisesti. Hän on sateen ja tuulen armoilla, ja kaatuessaan helposti loukkaa itsensä. Mitätönkin auton tönäisy voi aiheuttaa motoristille suurta vahinkoa, pitää hänet pitkään poissa liikenteestä ja vähentää siten bongausmahdollisuuksia.

Motoristi on tien päällä nauttiakseen ajamisesta ja/tai näyttäytymisestä. Näyttäytymismielessä kulkevat erottaa yleensä rauhallisesta vauhdista. Ihailevat katseet ja jopa sormella osoittelu saavat nämä ikionnelliseksi, vaikka ulkopuoliselle sitä ei ehkä näytetä.

Ajamisesta nauttivat saattavat varsinkin taajamien ulkopuolella liikkua ällistyttävillä nopeuksilla. Nyrkkisääntönä voi pitää: mitä kyykympi, sitä nopeampi. Ylinopeudet ja onnettomuudet koskevat eniten motoristia itseään, joten ylenpalttisen vauhdin pitäjät kannattaa jättää poliisin hoidettaviksi.

Todella omituisista paikoista voi löytää enska-, krossi- tai triallajeja. Metsästä löytyvien motoristien suhteen kannattaa muistaa, että hekin rakastavat luontoa, tosin omalla miehisellä ja välineellisellä tavallaan. He myös uusiokäyttävät metsäautoteitä, kivilouhoksia ja sorakuoppia, jotka muuten olisivat kertakäyttöisiä.

Bongauksesta harrastus

Lajintunnistuksen alkaessa sujua voi harrastusta syventää kahteen suuntaan. Lajin sisällä pysyjä kerää ensin merkkejä ja edelleen malleja. Toinen vaihtoehto on pysyä merkissä, eli kerätä mahdollisimman laaja kokoelma tietyn merkin eri lajisia malleja.

Merkkiuskolliset joutuvat käyttämään harrastukseensa enemmän aikaa ja vaivaa, sillä motoristien suosimat esiintymisalueet voivat olla hyvin kaukana toisistaan.

Helpompi tapa jatkaa harrastusta on pitäytyä lähiympäristössä helposti havaittavassa lajissa.
Moottoripyörien merkkejä on loputtomiin, nykyään eläviä ja maassamme tavattavia on kuitenkin huomattavasti vähemmän: japanilaisia neljä, amerikkalaisia vain yksi, eurooppalaisia toista tusinaa.

Japsipyörät ovat määrällisesti selvänä enemmistönä.
Malleja on sensijaan huomattava määrä. Etenkin japanilaisten mallimerkinnät ovat siansaksaa, konsonanttiyhdistelmiä, joiden lausumisesta ei yleensä tule mitään. Seitsemänkymmentäluvulla mallinimeksi riitti yksi tai kaksi kirjainta: Z, CB tai XS.

Kahdeksankymmentäluvulla kirjaimia oli kolme: CBR tai XRV. Uusimmat ovat paitsi nelikirjaimisia, GSX-R tai ZX-7R, myös nimellä varustettuja. Tämä lienee tulosta bongaajien valituksesta. Jopa puolalaiset harrastajat kokevat nimikoodien lausumisen mahdottomaksi. Bongareiden keskuudessa vaikeatkin nimet tulee silti ääntää sujuvasti. Harjoitus auttaa!

Kaikkien mallien tunnistaminen edellyttää monivuotista harjoittelua ja pyörien katselua lähietäisyydeltä. Vuosimallien erot ovat suhteellisen pieniä. Alan lehdistä on apua tulokkaiden tunnistamisessa.

Kuvat: Timo Majamäki
Teksti: Risto Kaivola
Juttu julkaistu joskus muinoin mm. kotimaisissa iltapäivä- ja mp-lehdessä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti