sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Aina kannattaa tankata

Kolumni julkaistu Motorradissa 9/2012.

Isäni kertoi jättäneensä BSA:n puskaan piiloon, kun pyörästä loppui bensa. Huoltoasema olisi ollut kohtuullisen työntömatkan päässä.
– Jos olisin työntänyt sitä ja kaverit nähneet, eivät he kuitenkaan olisi uskoneet, että siitä oli vain bensa loppu, kuului perustelu. Vaikka brittipyörät olivat 1960-luvulla hyvässä maineessa, Jawakuskeilta olisi tullut kuittailua.

Liekö tällä ollut vaikutusta mopoaikaani, bensa ei päässyt monesti loppumaan. Tunnistin isäni kertoman ilmiön. Toisten mopot olivat luonnollisesti aina omaa huonompia. Näiden mahdolliset vikaantumiset kerrottiin mielellään eteenpäin.

En muista työntäneeni piikkiäkään bensiinin loppumisen takia. 1980-luvun isot katupyörät olivat niin painavia, ettei niitä paria kymmentä metriä enempää tällainen ripuliranne olisi jaksanut työntääkään. Katupyöräillessä ajotauot rytmittyivät pyörän tankin koon mukaan ja huoltoasemia oli yleensä riittävän tiheästi.

Kadulla ajamisesta alkoi hävitä se suurin viehätys. Ennen vuosituhannen vaihdetta havahduimme kaverini kanssa miettimään, että eikö meillä tosiaan ole muuta tekemistä kuin olla baarissa viikonloput.
– Ostetaan endurot, ehdotti kaveri. Asia oli sillä päätetty. Viikkoa myöhemmin molemmilla oli kaksitahtiset kaksipuolikkaat valkokilpiendurot. Valkokilpinen oli tuolloin luonteva valinta, koska kuljetuskalustoa ei ollut.

Ensimmäiset viikonloput ajettiin Vantaan Petikossa, kun ei paremmasta tiedetty. Siellähän ajoivat kaikki muutkin. Läksimme liikkeelle kaverin korjaamolta, Leppäsuon Essolta. Kumpikaan ei ollut ajanut sekoitettavalla kaksitahtivehkeellä sitten mopoaikojen, joten polttoaineen kulutus ja saatavuus oli meille suuri arvoitus.

Teimme valmiiksi sekoitetun seoksen viiden litran kanisteriin ja tonkka reppuun. Huomio oli taattu, kun pöristelimme läpi Hietaniemen siniset savupallot perässä.
Petikkoa lähestyessä näimme muita ajamaan menossa olevia. Muulien kyydissä näkyi ilmajäähdytteisiä stereoperävehkeitä. Käytetyissä pyörissämme oli kilpien lisäksi vesijäähdytys ja monojousitus takana. 

Nyt vedetään, ajattelin.
Ajaminen osoittautui yllättävän raskaaksi. Kierros hiekkalaarissa kerrallaan riitti. Löysimme lähistöllä olevia polkuja, jotka olivat helppoja ajaa. Ajo rupesi tuntumaan luontevammalta. Matkalle sattui hiukan pehmeämpi kohta ja sekös se jännitti. Näin kosteikon vastarannalla koivun, jota kohti pyörä luonnollisesti ajautui eturengas edellä.

Syöksyin suoraan päälaki edellä koivuun, repussa oleva bensakanisteri lensi viisi metriä, satula jäi lähemmäksi pyörää. Päätimme jemmata bensakannun puskaan, koska sehän voi mennä rikki kaaduttaessa.

Loppupäivä krossattiin perse penkissä hiekkalaarissa kierros kerrallaan. Yksi kuljettaja erottui meistä verkkarihousukuljettajista. 
– Näit sie sitä yhtä kuskia, joka ajoi ulkokurvissa ohi seisaaltaan? kysyin.
– Se oli joku trialkuski, taisi olla Salminen, huusi joku Maicoansa kärriin pakkaava.

Seuraavana talvena olimme ajamassa Tuusulan Moottorikerhon maastoissa. Olimme jo sen verran kokeneita, että emme enää kuljettaneet bensakanisteria repussa. Spoorikeli oli hyvä, jalkaura kantoi ja mikä hienointa, aurinko paistoi.

Huolimatta kymmenestä pakkasasteesta ajaessa tuli kuuma. Vauhti ei paljoa vilvoittanut, olihan meillä kaiken varalta katugoret päällä, ilman vuoria kuitenkin. Onneksi oli juotavaa mukana. Olimme kuulleet, että urheillessa kannattaa juoda syömisen sijaan.

Tauottamisesta pitivät huolen säännölliset pannutukset. Tämä johtui turhasta jännittämisestä. Etupyörä kiipesi spoorista ylös hangen puolelle. Kun pitävällä kengällä sitten otti painoa vastaan, mukki oli valmis. Tästä viisastuneena liukupohjat tulikin hankittua heti 10 vuotta myöhemmin.

Pyörä kulki harvinaisen pitkään uraa myöten. Tunsin vasemmassa jalassani märän lämpöaallon. Alavesiletku oli osunut johonkin karahkaan ja irrottanut sen. Moottoriin ei jäänyt kuin tilkka jäähdytysnestettä. Onneksi letkunkiristin oli jäänyt paikoilleen ja mukana olevilla työkaluilla letku saatiin takaisin paikoilleen. Nyt enää tarvitsisi saada nestettä koneeseen.

Molempien juomat oli jo juotu. Lähtöpaikkaan, kaverin tallille oli yli viisi kilometriä matkaa. Silloisella vauhdillamme tämä tarkoitti vähintään 45 minuutin etappia. Lähellä oli oja, jossa oli vettä. Jääkansi oli kuitenkin niin paksu, että ruuvimeisselillä ei saanut sitä puhkaistua.

Kusettaako? kysyin kaverilta. Saimme pullotettua steriiliä nestettä moottoria varten. Matka jatkui eikä pyörä keittänyt, vaikka ihan täyteen järjestelmä ei tullutkaan.
Bensakin riitti. Tallilla huolloksi riitti jäähdytysnesteen vaihto. Husse kipitti vielä vuoden, kunnes tuli männän vaihdon aika.

Se haju, kun urea ja jäähdytysneste ovat sekoittuneet. Lämpimänä. Muistan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti